Siinä hän istui heti oven takana. Niin lähellä, että melkein säikähdin. Helpotuksekseni hän oli suhteellisen nuori huolimatta hänen mummomaisesta nimestään, jota olin ehtinyt jo etukäteen pelätä. Meidät esiteltiin ja kättelimme lyhyesti. Hänen katseensa ei viipynyt minussa pitkään eikä se ollut lainkaan tutkiva. Hetkeksi minulle tuli tunne, ettei hän ollut kiinnostunut minusta lainkaan, mutta ymmärsin kyllä tilanteen. Siirryimme pieneen kodikkaaseen huoneeseen ja meille neuvottiin, mistä löytäisimme halutessamme kahvia. Me emme kumpikaan halunneet, joten isuuduimme samantien vastakkain pöydän ääreen. Sydämeni hakkasi jännittyneenä enkä tiennyt, minne suunnata katseeni. Hän kaivoi laukustaan kynän ja paperia, kysyi yksinkertaisia kysymyksiä luonnollisesti ja teki muistiinpanoja. Minulle tuli mieleen haastatteleva toimittaja, mutta se ei häirinnyt.

Sitten tuli itku. Padon takana odottanut tunteenpurkaus. Hänen äänensä pysyi asiallisen arkisena hänen neuvoessaan nenäliinojen paikkaa. En voi sanoa, ettäkö olisin ollut onnellinen kaivellessani kipeitä asioita, mutta minulla oli hyvä tunne siitä, että olin kerrankin oikeassa paikassa. Oli ihana vain puhua.

Se oli ensimmäinen kertani psykologilla.