En usko, että sinulla on mahdollisuutta lukea tätä, ja vaikka olisikin, et tietäisi, että tämä teksti koskee juuri sinua, koska et osaa yhdistää tätä blogia minuun. Haluan silti – tai ehkä juuri siksi – omistaa tämän merkinnän sinulle. Minulla on sinua niin kova ikävä.

Sinulla ei taida olla aavistustakaan, kuinka paljon minä sinua kaipaan. Kun sinä lähdit, et halunnut hyvästellä. Et halunnut mitään ”herkistelyjä”. Ehkä se oli parempi niin, koska minä tiedän, ettet sinä halua nähdä, että minä itken. Sinä olet opettanut minut jopa kylmäksi tunteiden suhteen. Pitää olla realisti ja ajatella järkevästi. Eihän kumpikaan meistä kuollut ole, vaikka elämämme valuvatkin erilleen. Se on väistämätöntä, eikä sitä tarvitse edes ajatella sillä tavalla.

Vaikka oikein mietin, en keksi ketään jonka kanssa minulla olisi enemmän yhteisiä muistoja kuin sinun kanssasi. Sinä olet seissyt rinnallani aina kun vain muistan – jokaisessa hyvässä ja huonossa hetkessä. Kun minulla meni kavereiden kanssa huonosti, en olisi varmasti jaksanut ilman sinua. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, sinä olit taustalla varmana kuin peruskallio ja minä sain luottaa siihen, että vaikka kaikki muu murenisi, sinä olisit siinä. Et ehkä itsekään ymmärrä, kuinka suuri merkitys sinulla on ollut minun elämässäni.

Tiedän, että vaikka muistot ovat kuinka kauniita, pitää elämää jatkaa eteenpäin. Mennyttä aikaa ei ehkä saa takaisin, mutta haluasin silti vielä kerran juosta kanssasi kivimuurilla keskellä metsää, kuvata pallon tietä, ihailla nandrewsia ja kävellä pimeänä iltana märällä asfaltilla katulampun valossa. Vielä kerran ennen kuin erkanemme lopullisesti, alamme aikuistua ja elää omaa elämää.

Minulla on sinua niin ikävä.