Istun ikkunalla ja katselen ulos. Lintuaura halkoo ilmaa puiden latvojen ja talojen kattojen yllä. Tekisi mieleni juosta ulos ja huutaa linnuille, että ottavat minut mukaansa. Haluaisin kiitää auran kärjessä kohti parempaa huomista ja tuntea viileän ilmavirran huuhtovan kaikki huolet mennessään. Muutama vahva siiven isku ja linnut ovat jo lentäneet kotini yli vieden viimeisetkin kesän rippeet mukanaan. Ja minä jään yksin ikkunalle siivettömänä ilman mahdollisuutta lentää pois ikuisen kesän maahan.

Piha on tyyni ja hiljainen. Ankea ja rappioitunut kotikatuni on saanut lyhyeksi hetkeksi pukeutua kauniiseen pukuun runsaiden vaahterapuiden puhjettua punakeltaiseen loistoonsa. Tuuli hyväilee hennosti oksia ja muutama lehti leijailee hitaasti kuin tanssien tielle muiden joukkoon. Tiedän, ettei mene kauaa kun ne putoavat kaikki ja väriloistossaan hehkuvat oksat muuttuvat mustiksi ja paljaiksi. Hetki on samaan aikaan pysähtynyt paikoilleen ja täynnä muutosta. Rinnassa polttaa sekä kaipuu että uuden odotus. Tuntuu turhauttavalta vain istua ja katsoa voimatta tehdä sen enempää.

Syksy...