Nopeusmittari näyttää kahdeksaakymppiä, mutta vauhti tuntuu tuskastuttavan hitaalta. Maisemat ikkunan takana lipuvat ohi kuin hidastetussa elokuvassa. Kuulen, että minulle puhutaan, mutten jaksa edes kääntää katsettani äänen suuntaan hymystä tai vastaamisesta puhumattakaan. Haluaisin vaihtaa paikkaani ratin taakse, painaa kaasua ja tuntea vauhti suhinana korvissani asti. Haluaisin keskittää ajatukseni johonkin fyysiseen. Todelliseen.

Jokin levoton surraa korvieni välissä täyttäen pääni ahdistuksella. Tyhjyys syö aivojani, enkä voi tehdä mitään. Toivon, että voisin päästä pois. Että voisin juosta tuolla puiden siimeksessä keskellä pimeyttä ja huutaa niin kovaa, että koko maailma täyttyisi äänestäni. Niin kovaa, että sieluni sinkoutuisi suuni kautta ulos jättäen jälkeensä vain kuoret. Mutta minä vain istun hiljaa jalat ristissä ja annan lasittuneen katseeni pyyhkiä ohimeneviä maisemia.

Sillan kohdalla näen itseni kaiteella, ja katseemme kohtaavat. Näen omien silmieni huutavan sanattomasti apua, mutta auto jatkaa tasaista vauhtiaan pysähtymättä. Ja minä näen, kuinka minä syöksyn alas kohti kuolemaa ja olen vapaa lentämään mustien kuohujen yli kohti taivaan päättymätöntä sineä. Tunnen irtipäästämisen seesteisen helpotuksen hetkellisesti rinnassani, mutta silta jää nopeasti taakse ja matka jatkuu ilman ainuttakaan keskeytystä.

Levoton suorina ei anna periksi. Silmäni painuvat kiinni, mutta minä tuskin huomaan sitä. Taas joku puhuu, mutten yksinkertaisesti pysty ymmärtämään, mistä on kyse. Tajuntani hämärtyy. Maailma katoaa mustaan sumuun, mutta minä en tiedä siitä mitään, sillä minä olen jo nukahtanut.