Tämä hetki on kaikki, mitä sinulla on. Sinulla voi olla omaisuutta ja esineitä ympärilläsi, mutta et sinä todella omista niitä. Voit ehkä koskettaa niitä, mutta et voi tuntea niitä muualla kuin ihollasi. Sinulla on menneisyys ja tulevaisuus, mutta ne ovat vain muistoja ja suunnitelmia. Ne eivät ole sinulla siinä, kun luet tätä tekstiä. Sinulla on vain tämä hetki todellisena käsillä. Vain tästä hetkestä sinä voit päättää.

Et voi pitää tästä hetkestä kiinni. Se on sama kuin yrittäisit pitää vettä kämmenissäsi - mitä enemmän yrität estää sitä karkaamasta, sitä nopeammin se valuu sormiesi lävitse. Mieti siis tarkkaan, mihin tämän hetken käytät. Ennen kuin huomaatkaan se on jo mennyt ohi ja liittynyt osaksi hitaasti himmeneviä muistoja. Etkä sinä saa sitä enää ikinä takaisin.

Onko se, mitä nyt teet, tämän ainutlaatuisen ja ohikiitävän hetken arvoinen vai pitäisikö sinun miettiä uudelleen?

Loppujen lopuksi ihminen on yksin. Vain äärimmäisen harvalla on rinnalla ketään, joka olisi ollut siinä syntymästä kuolemaan asti jokaisessa elämänvaiheessa mukana. Viimekädessä jokainen meistä joutuu selviytymään omasta elämästään yksin. Meillä voi olla satunnaista matkaseuraa, mutta vuorotellen jokainen niistä nousee pois elämän junasta tai vaihtaa toisille raitelle. Ja meillä on lippu vain tiettyyn määränpäähän, emmekä voi seurata rakkaimpiammekaan heidän reiteilleen.

Minulla oli ennen ympärilläni ihmisiä, jotka olivat olleet siinä alusta asti. En pysty muistamaan aikaa ilman heitä, sillä eihän sellaista kai ole ollutkaan. Lapsellisesti minä joskus kuvittelin, että he tulisivat pysymäänkin siinä loppuun asti. Mutta niin kuin arvata voi, se ei mennyt niin. Tietenkään ei. Me kuljemme jokainen omaa määränpäätä kohti ja vaikka kuinka haluaisimme pitää kiinni toisesta, junat voivat milloin tahansa lähteä eri suuntiin. Siihen on vain sopeuduttava ja jäätävä odottamaan, että joku muu nousisi junaan ja istuisi viereen tyhjäksi jääneelle paikalle.

Siinä hän istui heti oven takana. Niin lähellä, että melkein säikähdin. Helpotuksekseni hän oli suhteellisen nuori huolimatta hänen mummomaisesta nimestään, jota olin ehtinyt jo etukäteen pelätä. Meidät esiteltiin ja kättelimme lyhyesti. Hänen katseensa ei viipynyt minussa pitkään eikä se ollut lainkaan tutkiva. Hetkeksi minulle tuli tunne, ettei hän ollut kiinnostunut minusta lainkaan, mutta ymmärsin kyllä tilanteen. Siirryimme pieneen kodikkaaseen huoneeseen ja meille neuvottiin, mistä löytäisimme halutessamme kahvia. Me emme kumpikaan halunneet, joten isuuduimme samantien vastakkain pöydän ääreen. Sydämeni hakkasi jännittyneenä enkä tiennyt, minne suunnata katseeni. Hän kaivoi laukustaan kynän ja paperia, kysyi yksinkertaisia kysymyksiä luonnollisesti ja teki muistiinpanoja. Minulle tuli mieleen haastatteleva toimittaja, mutta se ei häirinnyt.

Sitten tuli itku. Padon takana odottanut tunteenpurkaus. Hänen äänensä pysyi asiallisen arkisena hänen neuvoessaan nenäliinojen paikkaa. En voi sanoa, ettäkö olisin ollut onnellinen kaivellessani kipeitä asioita, mutta minulla oli hyvä tunne siitä, että olin kerrankin oikeassa paikassa. Oli ihana vain puhua.

Se oli ensimmäinen kertani psykologilla.

Robottimaista rutiinipuuroa päivästä toiseen. Pettymyksiä ja epäonnistumisia. Yksinäisyyttä ja ikävää. Valvottuja öitä ja todellisuuden hämärtymistä. Elämän kääntöpuolta.

En vain osaa tarttua tähän hetkeen ja pitää siitä kiinni. Haaveilen vain jostain paremmasta. Muutoksesta. Luotan tulevaisuuteen, mutta samalla pelkään, etten löydäkään sitä mitä olen etsinyt. En jaksa välittää siitä, mitä minun pitäisi tai kuuluisi tehdä tai olla. En vain jaksa. Mitä väliä sillä on, vaikken toimisikaan niin kuin minulta odotetaan? Jos vain antaisin olla, päästäisin irti ja antaisin virran kuljettaa. Lopettaisin ajattelemisen ja olisin vain. Tuntematta. Välittämättä. Ilman tuskaa.

Ja sitten minä olisin tyytyväinen.

Istun ikkunalla ja katselen ulos. Lintuaura halkoo ilmaa puiden latvojen ja talojen kattojen yllä. Tekisi mieleni juosta ulos ja huutaa linnuille, että ottavat minut mukaansa. Haluaisin kiitää auran kärjessä kohti parempaa huomista ja tuntea viileän ilmavirran huuhtovan kaikki huolet mennessään. Muutama vahva siiven isku ja linnut ovat jo lentäneet kotini yli vieden viimeisetkin kesän rippeet mukanaan. Ja minä jään yksin ikkunalle siivettömänä ilman mahdollisuutta lentää pois ikuisen kesän maahan.

Piha on tyyni ja hiljainen. Ankea ja rappioitunut kotikatuni on saanut lyhyeksi hetkeksi pukeutua kauniiseen pukuun runsaiden vaahterapuiden puhjettua punakeltaiseen loistoonsa. Tuuli hyväilee hennosti oksia ja muutama lehti leijailee hitaasti kuin tanssien tielle muiden joukkoon. Tiedän, ettei mene kauaa kun ne putoavat kaikki ja väriloistossaan hehkuvat oksat muuttuvat mustiksi ja paljaiksi. Hetki on samaan aikaan pysähtynyt paikoilleen ja täynnä muutosta. Rinnassa polttaa sekä kaipuu että uuden odotus. Tuntuu turhauttavalta vain istua ja katsoa voimatta tehdä sen enempää.

Syksy...