Istun ikkunalla ja katselen ulos. Lintuaura halkoo ilmaa puiden latvojen ja talojen kattojen yllä. Tekisi mieleni juosta ulos ja huutaa linnuille, että ottavat minut mukaansa. Haluaisin kiitää auran kärjessä kohti parempaa huomista ja tuntea viileän ilmavirran huuhtovan kaikki huolet mennessään. Muutama vahva siiven isku ja linnut ovat jo lentäneet kotini yli vieden viimeisetkin kesän rippeet mukanaan. Ja minä jään yksin ikkunalle siivettömänä ilman mahdollisuutta lentää pois ikuisen kesän maahan.

Piha on tyyni ja hiljainen. Ankea ja rappioitunut kotikatuni on saanut lyhyeksi hetkeksi pukeutua kauniiseen pukuun runsaiden vaahterapuiden puhjettua punakeltaiseen loistoonsa. Tuuli hyväilee hennosti oksia ja muutama lehti leijailee hitaasti kuin tanssien tielle muiden joukkoon. Tiedän, ettei mene kauaa kun ne putoavat kaikki ja väriloistossaan hehkuvat oksat muuttuvat mustiksi ja paljaiksi. Hetki on samaan aikaan pysähtynyt paikoilleen ja täynnä muutosta. Rinnassa polttaa sekä kaipuu että uuden odotus. Tuntuu turhauttavalta vain istua ja katsoa voimatta tehdä sen enempää.

Syksy...

En usko, että sinulla on mahdollisuutta lukea tätä, ja vaikka olisikin, et tietäisi, että tämä teksti koskee juuri sinua, koska et osaa yhdistää tätä blogia minuun. Haluan silti – tai ehkä juuri siksi – omistaa tämän merkinnän sinulle. Minulla on sinua niin kova ikävä.

Sinulla ei taida olla aavistustakaan, kuinka paljon minä sinua kaipaan. Kun sinä lähdit, et halunnut hyvästellä. Et halunnut mitään ”herkistelyjä”. Ehkä se oli parempi niin, koska minä tiedän, ettet sinä halua nähdä, että minä itken. Sinä olet opettanut minut jopa kylmäksi tunteiden suhteen. Pitää olla realisti ja ajatella järkevästi. Eihän kumpikaan meistä kuollut ole, vaikka elämämme valuvatkin erilleen. Se on väistämätöntä, eikä sitä tarvitse edes ajatella sillä tavalla.

Vaikka oikein mietin, en keksi ketään jonka kanssa minulla olisi enemmän yhteisiä muistoja kuin sinun kanssasi. Sinä olet seissyt rinnallani aina kun vain muistan – jokaisessa hyvässä ja huonossa hetkessä. Kun minulla meni kavereiden kanssa huonosti, en olisi varmasti jaksanut ilman sinua. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, sinä olit taustalla varmana kuin peruskallio ja minä sain luottaa siihen, että vaikka kaikki muu murenisi, sinä olisit siinä. Et ehkä itsekään ymmärrä, kuinka suuri merkitys sinulla on ollut minun elämässäni.

Tiedän, että vaikka muistot ovat kuinka kauniita, pitää elämää jatkaa eteenpäin. Mennyttä aikaa ei ehkä saa takaisin, mutta haluasin silti vielä kerran juosta kanssasi kivimuurilla keskellä metsää, kuvata pallon tietä, ihailla nandrewsia ja kävellä pimeänä iltana märällä asfaltilla katulampun valossa. Vielä kerran ennen kuin erkanemme lopullisesti, alamme aikuistua ja elää omaa elämää.

Minulla on sinua niin ikävä.

 Nopeusmittari näyttää kahdeksaakymppiä, mutta vauhti tuntuu tuskastuttavan hitaalta. Maisemat ikkunan takana lipuvat ohi kuin hidastetussa elokuvassa. Kuulen, että minulle puhutaan, mutten jaksa edes kääntää katsettani äänen suuntaan hymystä tai vastaamisesta puhumattakaan. Haluaisin vaihtaa paikkaani ratin taakse, painaa kaasua ja tuntea vauhti suhinana korvissani asti. Haluaisin keskittää ajatukseni johonkin fyysiseen. Todelliseen.

Jokin levoton surraa korvieni välissä täyttäen pääni ahdistuksella. Tyhjyys syö aivojani, enkä voi tehdä mitään. Toivon, että voisin päästä pois. Että voisin juosta tuolla puiden siimeksessä keskellä pimeyttä ja huutaa niin kovaa, että koko maailma täyttyisi äänestäni. Niin kovaa, että sieluni sinkoutuisi suuni kautta ulos jättäen jälkeensä vain kuoret. Mutta minä vain istun hiljaa jalat ristissä ja annan lasittuneen katseeni pyyhkiä ohimeneviä maisemia.

Sillan kohdalla näen itseni kaiteella, ja katseemme kohtaavat. Näen omien silmieni huutavan sanattomasti apua, mutta auto jatkaa tasaista vauhtiaan pysähtymättä. Ja minä näen, kuinka minä syöksyn alas kohti kuolemaa ja olen vapaa lentämään mustien kuohujen yli kohti taivaan päättymätöntä sineä. Tunnen irtipäästämisen seesteisen helpotuksen hetkellisesti rinnassani, mutta silta jää nopeasti taakse ja matka jatkuu ilman ainuttakaan keskeytystä.

Levoton suorina ei anna periksi. Silmäni painuvat kiinni, mutta minä tuskin huomaan sitä. Taas joku puhuu, mutten yksinkertaisesti pysty ymmärtämään, mistä on kyse. Tajuntani hämärtyy. Maailma katoaa mustaan sumuun, mutta minä en tiedä siitä mitään, sillä minä olen jo nukahtanut.

Viikolla laskee päiviä siihen, että on viikonloppu. Ajattelee, että silloin on aikaa rentoutua ja levähtää. Rästitöitäkin on hyvä siirtää viikonlopulle, kun silloinhan on loputtomasti aikaa tehdä vaikka mitä. Pikkuhiljaa töiden lista kasvaa ja kasvaa, mutta mitäs tuosta - viikonloppunahan ehtii!

Sitten koittaa se kauan kaivattu viikonloppu. Ennen kuin ehtii edes ajatella, mitä kaikkea pitikään tehdä, onkin jo sunnuntai-ilta. Ja kasa rästitöitä odottamassa. Miten sitä kuvitteleekin, että tämmönen ihminen kuin minä, joka tarvitsen pienenkin työn suorittamiseen normaalia enemmän aikaa, pystyy suoriutumaan koko viikon töistä kahdessa vaivaisessa päivässä?

Loppujen lopuksi siinä käy niin, että suurinosa töistä lykkääntyy taas seuraavaan viikonloppuun, jolloin varmasti kerkeää.

Olipa kerran Herrä Ärsyttävä ja Yrmeä, joka ei tosin niillä nimillä ole ollut aikojen alusta asti tunnettu. Joskus hamassa historiassa on häntä kutsuttu Herra Mukavaksi ja Hauskaksi. Kyseinen Herra kun oli sellainen, ettei hänestä aina ottanut selvää.

Ensin Herra antoi ymmärtää, että ollaan kavereita. Myöhemmin Herra teki selväksi, että ollaan jopa tavallista parempia kavereita ja sen päälle Herra vielä tunnusti, että ollaan samanlaisia ja samalla aaltopituudella. Herra purki luottamuksellisesti sydäntään asioista, joista ei muille puhuttu. Herra kertoi tyttöhuolistaan, ongelmista kotona ja kavereiden kanssa. Ja minä kuuntelin. Kuuntelin loputonta purkausta ja autoin parhaani mukaan. Sitten yhtäkkiä Herra oli niinkuin mitään yhteistä ei olisi koskaan ollutkaan. Isossa porukassa oltiin kuin korkeintaan hyvänpäivän tutut. Ystävyys oli kerralla poissa.

Liian monta kertaa minulla on ollut hyviä miespuolisia kavereita, jotka ovat olleet mukavia, rentoja ja hauskoja ja joiden kanssa on voinut viettää huolettomasti aikaa - ystävinä. Ja jotka sitten yhtäkkiä ovat muuttuneet täysin. Heistä on tullut etäisiä ja jopa vältteleviä. He eivät enää heitä läppää ja ole rennosti niin kuin ennen. Vaikka kummallekin on alusta asti ollut selvää, että kyse on vain ystävyydestä niin miksi, oi, miksi mies on valmis heittämään kaiken pois sellaisesta syystä kuin uusi tyttöystävä?

Yöllä, kun olo on yksinäinen eikä uni tule, ei ole ketään joka tulisi, kietoisi kädet ympärille ja sanoisi: "Rakastan sinua."

Tietenkään ei ole.